Sorruitko jargoniin? Se on ihan ok!
Sinä, joka tunnistat itsesi, kun kielenkäytön ammattilaiset arvostelevat jargonin käyttäjiä – älä välitä: siinä missä yksi kuulee sietämätöntä jargonia, toinen voi kuulla vaikkapa tarkkaa ammattikieltä. Wise Wordsin Elina Yrjölä kertoo tässä kirjoituksessa, milloin ja miksi jargon on ihan ok, ja paljastaa oman inhokkisanansa.
Jargon on jonkin erikoisalan kielimuoto, jota ulkopuolisten on usein vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää. Jargonia saattavat käyttää vaikkapa jonkin alan ammattilaiset tai jonkin asian innokkaat harrastajat. Se on kielenhuoltajien vanha vihollinen – eikä syyttä. Jargon saattaa toimia hyvin ryhmän sisällä eli vaikkapa lääkäreiden tai tietotekniikan ammattilaisten kesken, mutta ulkopuolisten voi olla lähes mahdoton ymmärtää sitä.
Tänä vuonna jargonia on käsitelty mediassa tavallistakin enemmän. Yksi keskeinen syy on Laura Niemen keväällä ilmestynyt kirja Työelämän tyhjänpuhujat. Niemi esittelee mukavalukuisessa ja tiiviissä teoksessaan jargonin erilaisia tyyppejä ja perustelee, miksi jargon on ongelma. Hän tarkastelee jargonia muun muassa vallankäyttönä ja tapana hämärtää asioita käyttämällä epämääräisiä käsitteitä. Jargon voikin olla vallankäyttöä: sen avulla muodostetaan sisäpiiri, suljetaan muut ulkopuolelle ja säädellään sitä, kuka saa tietää mitäkin.
Mutta jargonin arvostelu voi aivan yhtä lailla olla vallankäyttöä. Ai että miten niin? Perustelen!
Työntekijä vai henkilötyövuosi?
Vaikka jargonin arvostelu on monesti paikallaan, yllättävän usein se perustuu tietämättömyyteen ja väärinkäsityksiin. Niemi esimerkiksi moittii kirjassaan yritysten johtajia siitä, että nämä muutosneuvotteluista kertoessaan puhuvat henkilötyövuosista työntekijöiden sijaan.
Niemeltä jää huomaamatta, että henkilötyövuosi ja työntekijä ovat eri asioita. Jos on kolmen hengen tiimi, josta pitää vähentää yksi henkilötyövuosi, tämä voi toki tapahtua niin, että yksi ihminen joutuu lähtemään. Tai sitten se voi tapahtua niin, että kolmesta yksi alkaa tehdä nelipäiväistä viikkoa ja kaksi kolmipäiväistä viikkoa. Kas, väheni yksi henkilötyövuosi ilman, että yksikään työntekijä poistui kokonaan vahvuudesta.
Usein syntyy väärä käsitys myös jargonin käytön motiiveista. Kauan sitten oli juuri alkanut seurustella vastavalmistuneen lääkärin kanssa. Kerran soitin hänelle, kun hän oli päivystämässä. ”Kävin juuri toteamassa exituksen”, hän sanoi. Toisin sanoen hän oli käynyt katsomassa vainajaa, koska lääkärin on todettava potilas kuolleeksi. Toisin kuin moni lääkärislangia karsastava ajattelee, tuore sulhoni ei käyttänyt ammattitermiä esitelläkseen omaa erinomaisuuttaan, väistääkseen vaikeaa puheenaihetta tai estääkseen minua ymmärtämästä, vaan siitä syystä, että ”exituksen toteaminen” oli hänelle luontevin ja tarkin tapa kertoa nopeasti, mitä hän oli tehnyt.
Kaikki eivät myöskään ole erityisen taitavia kielenkäyttäjiä – eikä kaikkien tarvitsekaan olla. Niemi kirjoittaa esimerkiksi ”asiakaspolun kosketuspisteistä” epäonnistuneena jargonluonteisena terminä. Olen Niemen kanssa erittäin samaa mieltä siitä, että kielikuva ei ole kovin onnistunut. Yhtä lailla olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jossain myynnin tai asiakaspalvelun ammattilaisten yhteisössä termi voi toimia erittäin hyvin ja auttaa ihmisiä vaikkapa ilahduttamaan asiakkaita hyvällä palvelulla. Se, että Niemen ja minun kaltaiset vivahteille herkät kielenkäyttäjät tuhahtelevat asiakaspolun kosketuspisteille, on vallankäyttöä ja tietynlaista ulos sulkemista siinä, missä jargonin käyttäminenkin.
Se on tilanteesta kiinni
Kieli voi olla taidetta ja esteettinen kokemus, mutta useimmiten sen keskeinen tehtävä on auttaa ihmisiä ymmärtämään toisiaan. Tämä vaatii riittävää kielenkäyttötaitoa ja hyvää tilannetajua. Tästä myös Niemi kirjoittaa: pitää valita kieli tilanteen mukaan.
Eli kun lääkärit keskustelevat keskenään, on ok käyttää sellaista kieltä, jota ei pitäisi käyttää potilaiden kanssa. Kun työpaikalla koetetaan parantaa asiakaspalvelua, voidaan aivan mainiosti puhua asiakaspolun kosketuspisteistä, jos työyhteisön jäsenillä on yhteinen käsitys siitä, mitä kosketuspisteillä tarkoitetaan. Tai kun sosiologit puhuvat ymmärryksistä ymmärryksen sijaan, vivahteille herkkä kielenkäyttäjä aavistaa, että he pyrkivät korostamaan maailmankuvien ja tulkintojen moninaisuutta omalle tieteenalalleen ominaisella tavalla, vaikka – kuten Niemi toteaa – abstraktit käsitteet eivät oikein kuulosta luontevilta monikkomuotoisina.
Jargonin jahtaamisen ei pidäkään olla itsetarkoitus. Lopulta tärkeintä on se, että ihmiset ymmärtävät toisiaan ja asiat hoituvat niin kuin niiden pitää.
Vihaan tarinallistamista
Koska olen itsekin kielenkäytön ammattilainen ja armoton snobi, minäkin tietysti suhtaudun nihkeästi tiettyihin kielenkäytön tapoihin, sanoihin ja ilmaisuihin, vaikka olenkin tässä koettanut esiintyä jargonin puolustajana.
Monista itselleni epämieluisista ilmaisuista ja sanoista haluan tässä nostaa esiin tarinallistamisen. Joitakin vuosia sitten tuli muotiin hokea, että tarina on ihmiselle luontainen kertomisen, muistamisen ja ymmärtämisen muoto, ja siksi kaikilla ja kaikella piti olla tarina: yrityksillä, brändeillä, ihmisillä, rakennuksilla, kolmioleivillä, tietokoneella, kosmetiikalla, villapaidoilla – ihan kaikella. Melkoista jargonia!
Monilla asioillahan on tarina, ja se on ihanaa. Minustakin tarinat ovat ihmiselle ja ihmiskunnalle tärkeitä.
Juuri siksi vihaan tarinallistamista. On väärin varastaa mahtava ja tärkeä inhimillisen olemisen ja toiminnan muoto ja alkaa keinotekoisesti tuottaa tarinoita kaupallisiin tarkoituksiin. Hälytyskellojen pitäisi soida aina, kun tulee olo, että halutaan peittää sisällön puute muodolla ja sorrutaan siksi jargoniin. En käsitä, miksei riitä, että tämä kolmioleipä maistuu hyvältä eikä tuhoa luontoa eikä ihmisiä, vaan pitää keksiä tarina, jotta ihmiset tuntisivat syödessään olevansa osa leivän tarinaa tai jotain muuta todella onttoa.
Joten: käytä kaikin mokomin jargonia, mutta vältä tarinallistamista, kun minä olen paikalla!
Myös hakukonekirjoittaminen on eräänlaista jargonia – lue sitä lisää täältä!