Paras esiintymisohje: ole sinä ja ole läsnä
Olen kuullut asiakkailtani esiintymisohjeita, jotka saavat minut raivon ja joskus itkunkin partaalle.
Ei saisi olla liian ilmeikäs.
Ei saisi puhua liikaa käsillä.
Ei saisi hymyillä liikaa.
Ei saisi puhua liian korkealla äänellä.
Kun asiakkaat tulevat esiintymisvalmennukseen, he listaavat usein heikkouksiaan sen perusteella, millaista palautetta he ovat aiemman elämänsä varrella saaneet esiintymistilanteissa.
Minua alkaa usein suututtaa. Taannoin alkoi myös itkettää, kun yksi asiakas totesi tietävänsä kyllä, että hän on liian ilmeikäs; ”eihän sellaista kukaan jaksa katsoa”.
Tällaisen ohjeen hän tosiaan oli jossain elämänsä vaiheessa saanut: koeta hillitä ilmeitäsi, koska eihän ilmeikkyyttä kukaan jaksa katsoa.
Minulle tuli kyyneleet silmiin.
Ensinnäkin tuo on todella rumasti sanottu – että olet liian ilmeikäs katsottavaksi. Toiseksi se on ehdottomasti huonoimpia esiintymisohjeita, joita olen koskaan kuullut. Ilmeikkyys on vahvuus, ei heikkous. On toki mahdollista, että joku on jossain tilanteessa liian ilmeikäs, mutta lähtökohtaisesti ilmeikkyys on kiinnostavaa, jos se on aidosti osa ihmisen luontaista olemisen ja esiintymisen tapaa.
Ole oma itsesi
Monia huonoja esiintymisohjeita yhdistää yksi piirre: niiden taustalla on ajatus jostakin yhtenäisestä esiintyjäihanteesta, jonka mukaiseksi kaikkien pitäisi itsensä muovata. Ihanne-esiintyjä on ilmeisesti vakava, matalaääninen, kaikin puolin hillitty persoona.
Eikä siinä mitään – vakava, matalaääninen ja hillitty ihminen voi olla mitä parhain esiintyjä. Silloin kun hän on luontaisesti vakava, matalaääninen ja hillitty.
Mutta jos ihminen on luonnostaan ilmeikäs, hymyilevä, elehtivä ja vielä kirkasääninenkin, silloin hänen totta vie kannattaa rakentaa esiintyjyytensä näiden piirteiden varaan.
Ihminen on nimittäin vakuuttavin, kiinnostavin ja kaikin puolin paras esiintyjä ollessaan oma itsensä. Totta kai on mahdollista kehittää omaa esiintyjyyttään ja treenata vaikkapa äänenkäyttöä tai kehonkieltä, mutta pohjana kannattaa aina pitää omaa aitoa olemisen tapaa. Jos vaikkapa asiantuntijapuhuja pyrkii esiintymään jonkun muun ihmisen tavoin, esiintyminen on raskasta hänelle itselleen ja tuntuu yleisöstä epäaidolta ja kiusalliselta. (Näytteleminen on tietysti oma taiteenlajinsa, ja näyttelijöiden pitää kyetä esittämään monenlaisia rooleja – mutta kyllä hekin joutuvat kaivamaan rooliensa ainekset itsestään.)
Näen toistuvasti esiintymisvalmennuksissa ihmisiä, joille on sanottu, että älä puhu noin paljon käsilläsi. Niinpä he liittävät kätensä yhteen kehon eteen, ja kun tulee kohta, jossa heille olisi luontaista havainnollistaa ja rytmittää puhetta käsillä, heidän kehonsa käskee käsien pyrkiä vapauteen mutta jokin aivojen osa muistuttaa, että eikäku mun piti pitää nää kädet paikoillaan – jolloin he alkavat kiskoa omia käsiään, joutuvat keskittymään täysin toisarvoiseen seikkaan ja välittävät kuulijallekin kiusallisen rajoittamisen tunteen. Kun he rohkaistuvat käyttämään käsiään itselleen normaaliin tapaan, oma fokus vapautuu itse asiaan ja yleisökin huojentuu.
Ole läsnä hetkessä, asiassa ja yleisölle
Sen lisäksi, että esiintyjän kannattaa olla oma itsensä, hänen kannattaa olla läsnä. Toisin sanoen hänen pitää keskittyä siihen hetkeen ja tilaan, jossa esiintyminen tapahtuu, ja fokusoida siihen asiaan, josta hän haluaa puhua. Jos rahkeissa on varaa, kannattaa vielä keskittyä olemaan läsnä niille ihmisille, jotka seuraavat esiintymistä – eli hakea yhteyttä yleisöön.
Entäs jos oma luontainen tapa on se, että läsnäolo on heikkoa? Väitän, että jokainen asiantuntijapuhuja on aika lailla luonnostaan läsnä ainakin puheena olevassa asiassa. Jännityskin laantuu, kun ei keskity itseensä vaan asiaan.
Älä siis ota liian vakavasti kategorisia ohjeita ilmeistä, äänestä, kehonkielestä tai muusta. Jos haluat laajentaa esiintymisen työkalupakkiasi, voit toki harjoitella erilaisia tapoja käyttää ääntä, kehoa ja muita esiintymisen keinoja, mutta edelleen: parasta on olla oma itsensä ja keskittyä hetkeen, asiaan ja ihmisiin.