Toimituksissa pitäisi todellakin olla kieltolistoja
Ylen monimuotoisuuskoulutuksista alkanut kohu on monin tavoin keinotekoinen ja höperö. Yksi kohuajien monista huonoista argumenteista on sen kauhistelu, että Ylessä on mahdollisesti ollut listoja siitä, keitä ei saa haastatella. Todellisuudessa hyvin tehdyt kieltolistat eivät suinkaan kaventaisi sananvapautta ja moniäänisyyttä vaan päinvastoin lisäisivät niitä.
Vuosituhannen vaihteen tienoilla työskentelin taloustoimittajana. Tietoon oli tullut kiinnostava Nokia-uutinen, ja olin sen takia soittanut yhdelle finanssimarkkinoiden tunnetuimmista Nokian tuntijoista tämän lankapuhelimeen. Linja aukesi.
– Täällä on Yrjölä Elina Taloussanomista, terve vaan.
– Mitä! Ei voi olla! Tämä on jo liikaa! Te piiritätte minua joka puolelta! Puhun juuri kännykässä Veeran kanssa!
Veera oli tuolloinen kollegani Veera Heinonen, joka oli toden totta päätynyt samaan haastateltavaan kuin minä ja soittanut tämän toiseen puhelinnumeroon.
Nopeassa uutistilanteessa emme olleet kommunikoineet keskenämme riittävästi, ja niinpä poloinen Lauri Rosendahl tunsi Taloussanomien ahdistelevan häntä joka suunnasta.
Pätevänkin haastateltavan ylikäyttö johtaa ongelmiin
2000-luvun alussa me taloustoimittajat soitimme muutenkin Nokia-asioissa Rosendahlille niin sanotusti aina. Se oli monessa mielessä perusteltua, sillä Rosendahl todella tunsi yhtiön ja toimialan ja kykeni osuvaan analyysiin
Kaksi samanaikaista soittoa Rosendahlille samasta toimituksesta kertoo kuitenkin siitä, kuinka helposti journalismiin muodostuu kaavoja, jotka ohjaavat aina soittamaan jollekulle rosendahlille: henkilölle, jolle on aiemminkin soitettu, jolla on jo maine tietäväisenä ja luotettuna kommentoijana ja joka ilmaisee asiansa mediaan sopivalla napakalla ja vetävällä tavalla.
Nämä rosendahlit ovat päteviä haastateltavia, mutta heidän ylikäyttönsä johtaa ongelmiin. Ensinnäkin uudet kiinnostavat ajatukset ja ajattelijat tahtovat jäädä varjoon. Toiseksi samojen – ja usein keskenään hyvin samanlaisten – asiantuntijoiden käyttäminen mediassa on hyvä esimerkki siitä, mikä kaikki vaikuttaa tapaamme tarkastella todellisuutta. Meissä istuu tiukassa ajatus tai kenties pikemminkin tunne siitä, että valkoinen, matalalla äänellä puhuva ja pukuun pukeutunut mieshenkilö on uskottava asiantuntija, kun taas nuori hunnutettu nainen ei ole asiantuntija vaan jonkinlainen uhri, ellei sitten ole itse terroristi.
En ehdota, että asiantuntijahaastateltavat valittaisiin millään muulla perusteella kuin asiantuntemuksen perusteella. Sen sijaan tiedän, että ennakkoluuloiset käsityksemme siitä, millainen ihminen vaikkapa sopii asiantuntijaksi ja millainen ei, estää meitä saamasta maailmasta mahdollisimman oikeanlaista kuvaa. Siksi asiantuntijoiden joukosta kannattaa etsiä muitakin kuin niitä, jotka tulevat ensimmäisinä mieleen. Ja siksi omia ajatusmallejaan kannattaa koetella ja kyseenalaistaa, jos totuus maailmasta kiinnostaa.
Haastattelisiko palkkajohtajaa vai yrittäjää?
Itse olen viimeksi työskennellyt journalistina parikymmentä vuotta sitten, enkä muista, että yhdessäkään tuntemassani toimituksessa olisi ollut kieltolistoja. Kavereilta olen kuullut, että joissakin toimituksissa on aikanaan kielletty esimerkiksi ”viherpipertäjien” haastatteleminen.
Omasta kokemuksestani muistan huomattavan määrän sisäisiä keskusteluja, joissa on pohdittu, miten haastateltavien, aiheiden ja näkökulmien joukkoa voisi laajentaa niin, että pystyisimme välittämään yleisölle mahdollisimman monimuotoisen ja oikean kuvan maailmasta.
Olen laskenut useamman kerran eri toimituksissa, paljonko teksteissä ja kuvissa esiintyi naisia ja miehiä ja millaisissa rooleissa. Samaten olen laskenut, paljonko teksteissä ja kuvissa esiintyi palkkajohtajia ja paljonko yrittäjiä, paljonko pääkaupunkiseutulaisia bisnesihmisiä ja paljonko muualla Suomessa toimivia ja niin edelleen. Laskelmieni perusteella on sitten käyty keskusteluja ja mietitty esimerkiksi sitä, onko vaikkapa palkkajohtajapainotus perusteltua oman median ja sen yleisön kannalta vai pitäisikö pyrkiä lisäämään yrittäjäjohtajien näkymistä.
Älä ole naiivi – kyseenalaista ennakkoluulosi
Kaikki tämä on aivan normaalia itsearviointia, jota toimituksissa pitää ja kannattaa tehdä. On tavattoman naiivi ajatus, että haastateltavat, aiheet ja näkökulmat jotenkin automaattisesti valikoituisivat sellaisiksi, että ne antaisivat maailmasta mahdollisimman vivahteikkaan, olennaisen ja todenmukaisen kuvan. Jos journalistiset valinnat lähtevät siitä tiedostamattomasta oletuksesta, että kaikki liiketoiminnallinen viisaus asuu Espoossa pääkonttoria pitävien pörssiyhtiöiden johtajien päissä, journalismi tulee jatkuvasti ylläpitäneeksi ja vahvistaneeksi kapeaa kuvaa maailmasta. Menestyvä satakuntalainen konepajayrittäjä antaisi bisnesmaailmaan toisenlaisen näkökulman.
Sama koskee klassisia monimuotoisuusasioita, kuten sukupuolta tai etnisyyttä. Kuten yllä jo tuli todettua, asiantuntijaa etsittäessä ensisijainen kriteeri on tietysti asiantuntemus eikä monimuotoisuus. Asiantuntijoiden joukosta voi kuitenkin löytää myös niitä, jotka eivät sovi totuttuun muottiin.
Siksi toimituksissa kannattaisi olla kieltolistoja – ei välttämättä ehdottomia kieltoja, mutta listoja vaikkapa haastateltavista, jotka ovat tässä kuussa olleet jo 15 kertaa ruudussa ja joiden tilalle siksi kannattaisi miettiä jotakuta muuta.
Joskus näitä vakiohaastateltavia ei Suomen kaltaisessa pienessä maassa pysty korvaamaan, koska päteviä haastatteluun suostuvia asiantuntijoita ei yksinkertaisesti ole muita. Mutta todella, todella usein voi pienelläkin lisätyöllä löytyä sellainen haastateltava, jolla on aidosti uutta sanottavaa. Se taas on kaikkien niiden etu, jotka aidosti kannattavat sananvapautta, moniäänisyyttä ja totuudellisuutta.
Ja muuten: sananvapaus ei tarkoita, että jokaisella olisi oikeus saada sanansa kuuluviin jossakin mediassa. Jos asiantuntemusta ei ole, perustelut ovat hatarat ja puheet pahimmassa tapauksessa valetta, ansaitseekin päätyä ihan oikealle kieltolistalle.