Pienen kielialueen kannattaa viljellä ja varjella omaa kieltään ja sen elinvoimaa. Siksi Suomi tarvitsee määrätietoista kielipolitiikkaa – ja sellaisia ruokalistoja, jotka on laadittu vaikkapa suomeksi, pohjoissaameksi ja kurdiksi eikä vain englanniksi.

“Miks teillä on tää menu vain englanniksi?” kysyin taannoin helsinkiläisen kahvilan tiskin takana seisseeltä asiakaspalvelijalta.

“Niin no… Meil on tosi paljon töissä ihmisiä jotka ei osaa suomea, siks varmaan”, asiakaspalvelija vastasi.

“Mä ymmärrän sen, mutta voisko lista olla myös suomeks? Kun täähän on kuitenkin Suomi, eikä kaikki osaa enkkua hirveen hyvin”, tivasin vielä.

“Niin. Toi on kyl hyvä pointti. Sehän vois olla suomeksikin”, asiakaspalvelija totesi.

Olen sittemmin vieraillut samassa kahvilassa useaan otteeseen. Lista on edelleen vain englanniksi.

Ymmärrän hyvin, että ravintoloissa ja kahviloissa on töissä myös ihmisiä, jotka eivät osaa suomea ainakaan kovin hyvin; työvoimapula on huutava. Olen myös vahvasti sillä kannalla, ettei rekrytointivaiheessa pidä vaatia täydellistä suomen kielen taitoa, ellei kielitaito ole aivan elintärkeä osa työtä – työmaa on useimmiten hyvä paikka oppia kieltä ja muutoinkin integroitua uuteen kotimaahan.

Kuitenkin rakastan suomen kieltä. Kieli on minulle koti ja isänmaa – osin jopa uskonto. Identiteettini juuret ovat syvällä Eurajoen murteessa, joka oli määräävä osa lapsuuteni kieliympäristöä. Tuntuu kauhealta ajatella, että oman kielen käyttöala kapenisi ja Suomessa alettaisiin yhä enemmän käyttää puolivillaista englantia. Ei vain kahviloissa, vaan myös työpaikoilla, julkishallinnossa, ystävien kesken, ylipäätään kaikenlaisissa vuorovaikutustilanteissa.

 

Onko syytä huoleen?

 

Kielitieteilijät Janne Saarikivi ja Jani Koskinen laativat taannoin opetusministeriön toimeksiannosta selvityksen yliopistojen kielivalinnoista. Saarikiven ja Koskisen mukaan on olemassa riski, että kansalliskielemme suomi ja ruotsi marginalisoituvat, elleivät yliopistot ala tehdä kieleen liittyviä valintoja nykyistä tietoisemmin ja aseta esimerkiksi muilta mailta tuleville opettajille kielitaitovaatimuksia.

Saarikiveä ja Koskista voi hyvällä syyllä kutsua kieliaktivisteiksi: Koskinen laati gradunsa pohjoiskarjalaisella murteella, mikä aiheutti ongelmia ja suoranaista polemiikkia akateemisissa piireissä. Saarikivi on puhunut ja kirjoittanut suomen kielen asemasta ja ylipäätään kielipolitiikasta useissa yhteyksissä.

Toisaalta parin viikon päästä julkistettava Itä-Suomen yliopiston tutkimus avaa toisenlaisen näkymän. Professori Mikko Laitinen toteaa yliopiston verkkosivustolla julkaistussa jutussa näin: “Englannin kielen uhka näyttää korostuvan tällä hetkellä liioitellusti julkisessa keskustelussa. Tämä uhka ei vastaa havaintoihimme perustuvaa kokonaiskuvaa.”

Saarikiven ja Koskisen tapaan myös Laitinen ja kumppanit puhuvat selkeämmän kielipolitiikan puolesta, mutta heille kieliympäristön monimuotoistuminen ei näyttäydy uhkana. Huomionarvoista on, että he eivät puhu vain englannin kielestä vaan monista uusista kielistä. Myös Saarikivi on kielipoliittisissa ulostuloissaan kiinnittänyt huomiota tähän: on hupsua toimia ikään kuin englanti olisi ainut tai edes ensisijainen vaihtoehto suomelle ja ruotsille, sillä monet Suomeen muualta tulleet eivät puhu englantia lainkaan eivätkä ainakaan äidinkielenään.

 

Tärkeintä on yhteyden luominen

 

Kielellä on ihmisen elämässä monta tehtävää. Tarvitsemme kieltä ajatteluun ja itsemme ilmaisemiseen. Kieli voi olla taidetta yllättävilläkin tavoilla.

Ajattelen kuitenkin, että kielen kaikkein tärkein tehtävä on luoda ja ylläpitää yhteyttä ihmisyksilöiden välillä ja ihmisyhteisöjen sisällä. Ihmisyys on yhteisyyttä, eikä yhteisyys vaadi täydellistä kielitaitoa vaan enemmänkin halua yhteyteen ja kykyä käyttää sanallista ja kieltä ja muita ilmaisumuotoja luovasti.

Tällä on merkitystä myös organisaatioille. Suomessa toimivien yritysten ja muiden yhteisöjen on hyvä omalta osaltaan ylläpitää kansallisten kieltemme elinvoimaa käyttämällä suomea ja ruotsia mahdollisimman laajasti – miksei myös inarinsaamea, koltansaamea tai pohjoissaamea, kun sopiva tilaisuus tarjoutuu. On järkevää ja usein lähes välttämätöntä käyttää myös englantia ainakin kansainvälisissä yhteyksissä, mutta englantiin ei pidä rajoittua. Olisiko teillä töissä joku, joka osaa vaikkapa somalia tai arabiaa? Miten tätä taitoa voisi käyttää hyväksi omassa toiminnassa? Mitä jos kahvilayritys kirjoittaisikin menun vaikkapa suomeksi, pohjoissaameksi ja kurdiksi? Olisiko se todellista kansainvälisyyttä ja monikielisen suomalaisen kulttuurin edistämistä?

Jos aihe kiinnostaa etkä tyydy englannin ylivaltaan, tsekkaa Kielitietoisen työyhteisön portaat!

Kiitos kun luit! Tänan lugemise eest! Спасибо за прочтение! (Viro ja venäjä ovat Suomessa yleisimmin vieraana kielenä puhutut kielet.)