Kaikella inhimillisellä toiminnalla on aina kirjoittamattomia sääntöjä, joita me kaikki toiminnallamme alati rakennamme, ylläpidämme, muokkaamme, särjemme ja uudistamme. Ennen särkemistä olisi yleensä hyvä selvittää, mitä on särkemässä.

 

Harva väittelijä voi edes unelmoida niin laajasta  julkisuudesta kuin elokuvaohjaaja Lauri Törhösen väitöskirja on saanut osakseen. Tosin Törhös-julkisuus on laadultaan sen verran ristiriitaista, että harva sitä kadehtii.

Törhösen väitöskirjaa koskevaan keskusteluun liittyy monenlaisia juonteita aiemmista häirintäsyytöksistä esitarkastajien jääviyttä koskeviin epäilyihin. En puutu niihin, vaan keskityn siihen, mikä väitöskirjassa nähdäkseni ärsyttää tutkimusta työkseen tekeviä ja mitä tapauksesta voi oppia.

 

Rajojen rikkoja ottaa riskin

 

Ihmisten toimintaan liittyy monenlaisia sääntöjä. Osa on kirjattu lakeihin, osa on sanattomia sopimuksia, jotka usein muuttuvat ajan mittaan. Suomessa laki määrää, että autolla ajetaan kaksisuuntaisen tien oikeanpuoleisella ajoradanpuoliskolla. Korkokengät taas ovat esimerkki muuttuvasta sanattomasta sopimuksesta. Ne kehitettiin todennäköisesti alun pitäen ratsastajille, jotta jalka pysyisi vakaasti jalustimessa. Sitten Ranskan aatelismiehet keksivät, että näillähän saa lisää pituutta, mikä oiva tapa kilpailla miehisyydessä – ja mahdollisimman korkeista ja kapeista koroista tuli nimenomaan miesten muotia. Viime vuosisatoina korkokenkiä ovat käyttäneet pääasiassa naiset. Mutta koska säännöt ovat alati muuttuvia, miestenkin korkoihin on taas alettu suhtautua hyväksyvämmin.

Se, joka rikkoo juuri senhetkistä kirjoittamatonta sääntöä, ottaa aina riskin. Mies korkokengissä – ihanaa vai kauheaa? Riippuu siitä, kysytäänkö Ranskan hovin mielipidevaikuttajilta 1600-luvulla vai suomalaiselta tukkijätkältä 1950-luvulla.

 

Ihmistiede perustuu rajoihin...

 

Ryhdyin muutama vuosi sitten tekemään sosiologian väitöskirjaa oltuani pois yliopistolta melkein 30 vuotta. Väikkärin tekeminen on ollut ihanaa – ja ajoittain aivan järkyttävän vaikeaa. On kuin opettelisi täysin uutta kieltä, mutta sellaista, jonka puhujat toimivat hyvin erilaisessa maailmassa kuin minä, mistä syystä heillä on erilainen ajattelutapa, erilaiset tärkeysjärjestykset ja erilaiset tavat hahmottaa maailmaa. Siksi en voi vain kääntää omaa kieltäni heidän kielelleen, vaan minun on opittava myös katsomaan maailmaa toisin kuin aiemmin ja näkemään sellaista, mikä on aiemmin ollut minulta kätkössä.

Luulen oppineeni tässä prosessissa pikkuhiljaa ymmärtämään, miksi näin on.

Ihmistieteet perustuvat olennaisesti siihen, että tutkimusta tekevillä on ainakin jossakin määrin jaettu käsiteverkosto, siis hyvin abstrakti, kieleen perustuva ajattelun työkalu – teoria. Jokainen uusi tutkimus tehdään suhteessa tähän käsiteverkostoon. Koska verkosto on valtavan laaja, harva tutkija tuntee sitä läpikotaisin ainakaan kovin syvällisesti, mutta jokaisen tutkijan on selvitettävä sekä itselleen että lukijoilleen, missä kohtaa verkostoa juuri hänen ajattelunsa sijaitsee, mistä asioista hän on samaa mieltä muiden suunnilleen niillä kohdin toimivien kanssa ja mistä eri mieltä ja mitä uutta annettavaa hänellä on tähän abstraktiin rakennelmaan.

Ihmistieteilijän on välttämätöntä perehtyä tähän rakennelmaan ja ottaa se huomioon, koska ihmistiede – tai ainakaan laadullinen tutkimus – ei oikeastaan voi rakentua minkään muun varaan kuin tämän käsiteverkoston. Se on tapa rakenteistaa, systematisoida ja vakioida sellaisia tutkimuskohteita, jotka eivät ole luonnontieteen menetelmin mitattavissa ja konkretisoitavissa.

Törhösen väitöskirja jää tyystin tämän käsiteverkoston ulkopuolelle, koska Törhönen ei ole tehnyt sitä työtä, jota käsiteverkostoon perehtyminen vaatii.. Siksi ihmistietelijät eivät voi pitää sitä tieteenä, vaikka se olisi sisällöltään jossain muussa kontekstissa kiinnostavaa ja jopa arvokasta. Tiedettä voi tehdä vain se, joka ymmärtää oman sijaintinsa käsiteverkostossa ja osaa kertoa sen muillekin.

 

...ja niiden rikkomiseen

 

Eli pitää vain pyöriä siinä käsiteverkostossa ja tehdä yksinkertaisesta mutkikasta, jotta se kuulostaisi “tieteeltä”, niinkö?

No ei. Samoin kuin luonnontiede, myös ihmistiede perustuu jatkuvaan itsensä korjaamiseen. Toisin sanoen rajoja haastetaan ja rikotaan koko ajan ja teorioita vahvistetaan ja uudistetaan, jotta olisi mahdollista löytää yhä tarkempia ja olennaisempia näkökulmia ihmiskunnan käyttöön.

Mutta rajojen rikkojan on tiedettävä mitä tekee. Ollakseen uskottava on ensin osoitettava tietävänsä, missä rajat kulkevat ja miksi ne kulkevat siinä missä kulkevat, ja sitten kerrottava, miksi niiden oikeastaan pitäisi kulkea aivan muualla.

Tätä Törhönen ei tee lainkaan, koska hän ei ole vaivautunut opettelemaan uuden maailman kieltä.

Tästä syystä tapaus Törhönen on olennaisesti ja syvällisesti myös viestinnällinen ja työelämään liittyvä oppitunti. Radikaalille uudistumiselle ja uudistamiselle on paikkansa. On aikoja, jolloin rajoja voi ja täytyy rikkoa tietämättä tarkkaan, miksi raja on piirretty juuri nykyisille sijoilleen. Paljon enemmän on aikoja, joina rajoja kannattaa rikkoa vasta kun ymmärtää, mitä niiden sisällä on ja miksi.

Kuuluisa esimerkki ihmistieteiden käsiteverkoston rajojen raa’asta koettelusta on Alan Sokalin kvasitieteellinen artikkeli, joka meni läpi kuin vettä valaen. Joidenkin mielestä Sokalin temppu todistaa, että suuri osa ihmistieteistä on täyttä potaskaa. Minun mielestäni ei todista. Sen sijaan se kertoo, että usein menetelmä pyrkii nousemaan rengin asemasta isännän paikalle. Isännän on oltava tarkkana, jotta muoto ei jyrää sisältöä. 

Sekin on hyvä oppitunti käytännön organisaatioelämään.